Kun lähtee seuraamaan tällaista polkua, ei voi yhtään tietää mitä sieltä vastaan tulee...
Polku kiemurtelee, ja metsä tihenee. Pian huomaan valkoisen metsätähden, ihana liikuttavan lapsuuden lempikukan, jota ei raatsinut silloinkaan poimia.
Ihailin metsätähteä ja kuuntelin kuinka lokit kiljuivat, matkaan siis. Lokeista olisi mukava saada kuva.
Vaan ei nämä vielä mitään lokkeja ole. Eipä ole kummoinen lokinkaan pesä.
Rannan tuntumassa uskaltauduin eväille käenrieskojen viereen. Vaan pian oli siitä lähdettävä, senverran kiivaina lokit alkoivat käydä. En halunnut pläjäyksiä leivilleni.
Kalliolle, kuinkas muuten kiipesin jälleen ja siellä oli keto-orvokkikeijuja. Tuuli sen verran, että hentoiset kukat tanssivat kuin keijut
Hieman alkoi jaloissa tuntua ilmeisesti, kun vähän väliä kompuroin kiviin ja juuriin, joten aika lähteä kotiin päin, sinne on yhtä pitkä matka kuin oli tännekkin.
Matkalla piristi purppuratuomet omalla kauneudellaan, joten ihan ehjänä ja kunnialla kotiin selvisin.